"Tätä kenellekään kertoa voi en Ymmärtää sen vain nuo pienet orvokit.."

Tahtoisin voida elää normaalia elämää. Illat ahdistaa, nukkumaan meno ahdistaa. Väsymys ahdistaa, kaikki ahdistaa. Kipeenä olo ahdistaa. Tahtoisin voida nähdä kavereita, olla kavereilla yötä, kutsua kavereita yökylään, mut ei, kaikki tuo ahdistaa niin vitusti. Haluaisin voida elää, niin kuin muut nuoret, mut mä en vaan pysty. Mä en tiedä millon mun elämästä tuli tämmöstä, vasta vuos- kaks takaperin mä näin kavereita normaalisti, mä olin kavereilla yötä, mä olin kotona yötä, mä olin jopa kotona yksin yötä. Nyt mä en pystyis. Mua ahdistaa jo nyt jäädä ens yöks yhden pojan kaa keskenää tänne. En tiedä.. Itkettää, suututtaa, on kauheen yksinäinen olo. Varmaan menkatki alkamassa ku mielialat heittelee näin.. Aamul oli iha ok fiilis, ja nyt itken, haluisin käpertyä peiton alle,  jonkun viereen, ja haluaisin halata sitä, kertoa , että mä välitän. 

Katoin tänää Hachiko-leffan.. Mulla tuli aivan karmee ikävä meidän entistä koiraa. Mä en ihan oikeesti tiedä miten jotain eläintä voi ikävöidä näin paljon. Se on ollu varmaan kaikista tärkeitä mitä mulla on ikinä ollu.. Ja sit ku ton leffan lopus, se Hachiko odotti melkein 10 vuotta joka päivä siel juna-asemalla, mulle tuli ihan vitun paska olo. Mietin vaa sitä, et onko R oottanu mua, onko se kaivannu, mut mä oon kaivannu nää kaikki helvetin pitkät vuodet sitä, ja nyt kaipaan vielä enempi, kun tiedän, etten voi enää nähdä R:ää.. Aina kun katson valokuvia, mulla tekee pahaa kattoo R:n kuvia. Mulle tulee mieletön ikävä, hirvee kaipuu. Ja kun tuolla albumissa on kuvia missä mä halaan sitä, missä me nukutaan vierekkäin.. Ja nytku R ei oo enää elossa. Miks mä en käyny kattoo sitä? Vaikka mä oisin voinu. Mua kaduttaa, mua kaduttaa niin paljo. Mä mietin pitkään , et meenkö mä kattoo.. Mietin sillo, et pahentaisko se mun oloa, ja sit mä jäin empimään ja sit sain kuulla et R on nukkunu pois. Mä en voinu sillo ees sanoo kellekkää, mulla ei ollu ketään kelle kertoa, mä surin vaa yksin. Äiti ei oo ikinä ymmärtäny miten tärkee R oli mulle.. Joskus kysyin äitiltä puhelimessa , et onks meillä R:n vanhoja lelui enää talles, äiti vaa hymähti, et mitä mä niillä teen ku meillä on uus koira jo.. Mä itkin se puhelun jälkee pitkään, koska kukaan ei tuu korvaamaan mulle R:ää.. Kukaan ei pysty viemään sen paikkaa.. Mut sit kyl varmaa äiti älys vähä ees , ku oli miu terapeutinn , äitin ja miun tapaamine, ja juteltii kaikesta menneestä siellä, vanhempie erosta, R stä ym, ja heti ku otettii R puheeks, rupesin itkee, ja itkin varmaa koko loppu käynni ajan. Siinä äiti sano, ettei tienny miten vaikee asia R:stä luopumine oli mulle, miten se vaikuttaa vieläki miu elämään.

   " Niin kuin orvokit nää maahan juurtuneet
Kiinni sinussa mä kasvoin elämään
Olit voimani ja minkäs sille teet
Nyt mä juurrun tähän ikävään
Kaikki minussa kuin vaiti valittaa
Valos sammuttua eksyin hämärään
Ja kun sinua en nähdä enää saa
Niin mä juurrun tähän ikävään"

En jaksa lukea koko tekstiä läpi enkä korjata, silmät on kyynelistä sumeana.. En muista millon oisin viimeks itkeny..