Vittu mikä yö.. Tai siis, no yö meni sit iha ok, mut en muista millo ois ahdistanu noin paljo ku viime yönä, tai iltana.. Koko aja oli semmone olo , etten pysty paikoillani olee. Kävin parikertaa pihal , mut sit sain rauhotuttuu, ja nukahinki nopsaan. Mut inhoon illalla tota olotilaa, kun on väsyny, mut ahdistaa niin paljo, ettei pysty rupee nukkuu :C
Tän päivän oon vaa möllöttäny koneel. Ois ollu kiva käydä kirppiksillä, soitin jopa äitillekki, mut ei se lähteny sit. Kavereita vois tiesti nähä, mut en jaksa. Mummonki luona vois käydä, mut en jaksa lähtee sinnekkää.  Ja tää ahistus jäi taas eilisestä <3 Rakastan tätä!

"kulta pieni mä tahtoisin ottaa sinut taas syliin ja puhaltaa pahan pois että kaikki taas hyvin ois"

Pari päivää on menny ihan hyvin.. Mitä nyt viikonloppuna luulin et käärme oli karannu, ja etin koko kämpän ylösalasi, ja neiti löyty terraariosta kiven sisästä, jonne en uskonu sen pääsevän.. Etin vaa hysteerisesti, jos oisin istunu paikoilleni oisin varmaa revenny itkee, enkä ois pystyny tekee mitään.. Mut kaikki hyvin siltä osin..
Mut sit muuten olo.. Pari päivää siis on menny ok, eilen ahisti jonku verran.. Ja tänää vähä enemmän.. Kaikki paska pyörii pienessä mielessä.. Sit "kaveri" jonka kaa oltiin pienenä tosi paljo, semmonen ihminen kelle voi puhua ihan mistä vain, pisti koko päivän viestii et ois halunnu nähä, mut mulla on semmonen olo, et haluunko mä, se on tehny niin paskoja juttuja mun kaverille, monen vuoden ajan.. Ja on se mullekki ollu paskapää.. Mut en mä osaa olla sille vihane, mut silti mulla on semmone olo, etten haluu nähä.. Mut sit , se on tosi maas ite, ja sit mä koen syyllisyyttä, etten nää sitä.. Ja nytki ku juteltii nii tää muistutti, et oon kaikista tärkein sille, ja kiitteli ku oon olemas.. Mut silti.. Mul on nii vitun paska olo, et toine on romuna ja mä oon sille tärkee, ja mä en haluu nähä..  Ja minä tärkein?

Ahdistaaaaa, ja itkettää.. en haluu itkee..  KAMALA IKÄVÄ!

Vitun ahdistus ja epätodellinen olo!
Kävelty tänää suht paljo.. Pariin otteesee keskustassa käyty.. Lähettii toise tytsyn kaa kaupoille, ahisti eka kaupois, mut selvisin. Sit takas tulo matkan ahisti ihan pirusti, hengitin sit varmaa myös päi persettä ku aattelin koko ajan vaa et oltaspa peril, ja ahisti ja sit jossai vaihees huippas, ja enkös siitä ahdistu lisää ja nyt ahistaa edellee. Vittu mä inhoon tätä! Sitku äitin kaa puhuin puhelimes, ja tää sano et sitä on huipannu koko päivän, nii siitä huolestuin :C vaiks silläki on aina hartiat iha jumis niinku mullaki, mut en maha mtn et huolestun aina ja sit pienes päässäni saan ne aina paisuteltuu ja äh. Oon taas nii helvetin aikaan saamaton vätys. Eiline ilta ahisti tosi paljo, mut sain sit loppupelis nukuttuu, ja nyt ahistaa tää ilta. Mielettömästi..

"Kaikki minussa kuin vaiti valittaa Valos sammuttua eksyin hämärään Ja kun sinua en nähdä enää saa Niin mä juurrun tähän ikävään "

Mulle tuli jonkun muun blogi tekstistä mieleen uni, missä oli mun pieni R. Se oli vielä elossa, ja se oli siinä unessa tosi huonossa kunnossa, ja .. Se sano et mun pitäis jäädä se kans, ja sillä oli kipuja. Ja mä emmin siinä unessa. Aina ku mä muistan ton unen, mulle tulee aivan mielettömän paska olo. Mä en oikeesti miettis hetkeekää jos mä saisin nyt vielä mahdollisuuden nähdä R:n..ja jos voisin muuttaa menneitä, en tekis asioita samalla tavalla. En jättäis käymättä R:n luona, vaikkei se ois meillä.. Mulla on niin mieletön ikävä. Taas mä en mahda mitään, et kyyneleet vaa valuu ja valuu ja tekee musta pandan.

Tää tuntuu taas vaa niin suorittamiselta.. Aina ku oon saanu tehtyy jonku jutun niin rupeen miettii et miten selviin seuraavasta hankalasta tilanteesta ( kaupassa käynti, työpajal käynti, nukkumaan meno) vittu kaikki!  Oon niin helvetin väsyny.

Mulla on just nyt iha helvetinmoine ikävä, ikävä äitiä, ikävä veljiä, ikävä iskää, ikävä entisen laitoksen tyyppejä, ikävä kavereita, ikävä lapsuutta, ikävä R:ää, ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä!

Ikävä sitä, kun pystyin elää ilman näit helvetin rajoitteita, miettimistä, et miten selviin mistäki. Ikävä "pikkusiskoa" <3 Ikävä leirejä, ikävä tapahtumia missä käytiin, ikävä mökkireissuja, mut en enää uskaltas lähtee mihinkää noista. Tää on niin perkeleen syvältä!!

Nyt on taas semmone olo, et voisin vaikka olla hölmö ja tarttua veitseen, mut en halua. Mä tiedän, et se ei auta mitään, mut en tiiä mitään muutakaan mikä auttais.

Koko päivän on ahdistanu mielettömästi.
Aamul ku ois pitäny lähtee pajalle.. En sit lähteny.. Sit ahdisti ku sukulaisii tuli käymää, sit lähdin viel äitin kaa kauppoihi ja sen jälkee vasta onki ahdistanu.. Kaikki ne jutut mitä se kerto :<
Mua taas itkettää, mut mä en haluu itkee, siit tulee vaa paska olo, ja sit mua rupee ahdistaa ja ku mua ahdistaa nii sit on illal yhtä helvettii jäähä tänne ilma aikuista. En taas tiedä miten päin olisin!

Saimpas ihanan paniikkikohtauksen.. Ai , että mä rakastan näitä<3 Muutenki hyvä päivä sitku tiesin et pitää jäähä kahestaa tänne, ettei oo ktn aikuista talos, nii iski ahistus ja loppu pelis vapisin tuol pihal ja haukoin henkee ja sit oikeesti luulin et taju lähtee jos en pysty normisti hengittää. Ja oli ihan vitun epätodelline olo. Iha semmone olo et sekoon.. Sit ku sisälle pääsin nii korvat vetäs lukkoo ja luulin siinäki et koht lähtee taju , ja näi, mut alkaa rauhottava sen verra vaikuttaa et parempi painuu vällyje väliin.

"Tätä kenellekään kertoa voi en Ymmärtää sen vain nuo pienet orvokit.."

Tahtoisin voida elää normaalia elämää. Illat ahdistaa, nukkumaan meno ahdistaa. Väsymys ahdistaa, kaikki ahdistaa. Kipeenä olo ahdistaa. Tahtoisin voida nähdä kavereita, olla kavereilla yötä, kutsua kavereita yökylään, mut ei, kaikki tuo ahdistaa niin vitusti. Haluaisin voida elää, niin kuin muut nuoret, mut mä en vaan pysty. Mä en tiedä millon mun elämästä tuli tämmöstä, vasta vuos- kaks takaperin mä näin kavereita normaalisti, mä olin kavereilla yötä, mä olin kotona yötä, mä olin jopa kotona yksin yötä. Nyt mä en pystyis. Mua ahdistaa jo nyt jäädä ens yöks yhden pojan kaa keskenää tänne. En tiedä.. Itkettää, suututtaa, on kauheen yksinäinen olo. Varmaan menkatki alkamassa ku mielialat heittelee näin.. Aamul oli iha ok fiilis, ja nyt itken, haluisin käpertyä peiton alle,  jonkun viereen, ja haluaisin halata sitä, kertoa , että mä välitän. 

Katoin tänää Hachiko-leffan.. Mulla tuli aivan karmee ikävä meidän entistä koiraa. Mä en ihan oikeesti tiedä miten jotain eläintä voi ikävöidä näin paljon. Se on ollu varmaan kaikista tärkeitä mitä mulla on ikinä ollu.. Ja sit ku ton leffan lopus, se Hachiko odotti melkein 10 vuotta joka päivä siel juna-asemalla, mulle tuli ihan vitun paska olo. Mietin vaa sitä, et onko R oottanu mua, onko se kaivannu, mut mä oon kaivannu nää kaikki helvetin pitkät vuodet sitä, ja nyt kaipaan vielä enempi, kun tiedän, etten voi enää nähdä R:ää.. Aina kun katson valokuvia, mulla tekee pahaa kattoo R:n kuvia. Mulle tulee mieletön ikävä, hirvee kaipuu. Ja kun tuolla albumissa on kuvia missä mä halaan sitä, missä me nukutaan vierekkäin.. Ja nytku R ei oo enää elossa. Miks mä en käyny kattoo sitä? Vaikka mä oisin voinu. Mua kaduttaa, mua kaduttaa niin paljo. Mä mietin pitkään , et meenkö mä kattoo.. Mietin sillo, et pahentaisko se mun oloa, ja sit mä jäin empimään ja sit sain kuulla et R on nukkunu pois. Mä en voinu sillo ees sanoo kellekkää, mulla ei ollu ketään kelle kertoa, mä surin vaa yksin. Äiti ei oo ikinä ymmärtäny miten tärkee R oli mulle.. Joskus kysyin äitiltä puhelimessa , et onks meillä R:n vanhoja lelui enää talles, äiti vaa hymähti, et mitä mä niillä teen ku meillä on uus koira jo.. Mä itkin se puhelun jälkee pitkään, koska kukaan ei tuu korvaamaan mulle R:ää.. Kukaan ei pysty viemään sen paikkaa.. Mut sit kyl varmaa äiti älys vähä ees , ku oli miu terapeutinn , äitin ja miun tapaamine, ja juteltii kaikesta menneestä siellä, vanhempie erosta, R stä ym, ja heti ku otettii R puheeks, rupesin itkee, ja itkin varmaa koko loppu käynni ajan. Siinä äiti sano, ettei tienny miten vaikee asia R:stä luopumine oli mulle, miten se vaikuttaa vieläki miu elämään.

   " Niin kuin orvokit nää maahan juurtuneet
Kiinni sinussa mä kasvoin elämään
Olit voimani ja minkäs sille teet
Nyt mä juurrun tähän ikävään
Kaikki minussa kuin vaiti valittaa
Valos sammuttua eksyin hämärään
Ja kun sinua en nähdä enää saa
Niin mä juurrun tähän ikävään"

En jaksa lukea koko tekstiä läpi enkä korjata, silmät on kyynelistä sumeana.. En muista millon oisin viimeks itkeny..

Kuumetta, ahdistaa, pelottaa, inhoon olla kipeänä, pelkään aina kaikkee, arhg ja tää epätodellinen olo :(( en tykkää! laske kuume! Aina ku nousee lämpöä, pelkään et kuume pomppaa 40 ja et oon vähintää kuoleman sairas, ja ja ja .. en tiiä : (((

"ei ne pesää tee, tuulen pitävää, ennen lumen tuloa ne täältä häviää.."

Oon nähnyt viime päiviniä kavereita, joita näkee suht harvoin, huomenna lupauduin lähtemään shoppailee toiselle paikkakunnalle äitin kanssa.. Pelottaa hiukan, koska kaupoissa käynti ahdistaa, samoin ruokailutilanteet, eikä äiti ymmärrä sitä.. Enkä sille pysty sanoo jos ahdistaa.. Mut otan lääkkeet mukaan, ja yritän voittaa taas itseni!

Ja siedätystä neuloihin on täs ollu.. Pari kertaa tällä viikol verikokeissa käyny, ja oon selvinny siitäki! Wihii!

Ahdistaaaaaa.. Se huomine jännittäää! :< Tekis mieli viel peruu koko reissu, mut en kehtaa.. Tuottaa pettymystä äidelle ja pikkusisaruksille..

Ja Johanna on rallattanut taas päivän päässä :)

Blogin ulkomuoto uudistui :) Aikani kuluks picasalla leikin ja keksin sit uudistaa ulkoasua. Mut joo,  verikokeissa käynti meni ok, vaikka jännitinki, siellä oli yks ihana nainen, joka osas aiemminki ottaa tosi nätisti, ja ymmärs sen et mua pelotti, ja jutteli lempeesti sen koko käynnin ajan.Nyt vaan pelottaa , et mikä tuomio sieltä tulee, et löytyyks niist jotain poikkeavaa, ja onks ne arvot laskenu mitä ne seurailee.. Mut huomen se selvii.. Sit .. Tänää ko kävelen kotii, nii koko matkan ahdisti aivan mielettömästi, välil oli pakko pysähtyy ku tuntu et pääs heittää, sit ku tuntu siltä nii rupesin varmaa hengittää entistä enempi päi persettä.. Mut sit aikani huoneessa "ahdistelin" ja sit ilta muuten suju iha ok. Tehtii toise tytsyn kaa valkosuklaanaamiot :)

Tääl tuntuu hyvältä olla, kun tulee muiden nuorten kaa juttuu, mut on kuitenki se oma rauha, eikä kukaa oo koko aikaa vinkumas vieressä tai oven takana! Nautin tästä rauhasta, oikeesti! Eka mietin, et en mie pystys asuu tääl, ku on nii hiljasta ja on nii vähä nuoria. Nyt en vaihtas tätä mihinkää! Pitäs tavarat vaa laitokselta tuoda tänne, kotiin.. :) Huomen on palaveri, mis varmaanki sit ihan käytännön asioit, ja raha-asiat sit käydää läpi.. Huvittavalta tuntuu, ku tulin tänne sil ajatuksel , et oon kaks viikkoa, ja sit lähen takas laitokselle, ja lähtiessä sitä ohjaajalle vinguin et en haluu lähtee ja tuntuu kauheelta, sit ku olin about viikon ollu, nii soitin laitokselle ja kysyin , et tartteeks mun tulla enää sinne asumaan, et voinko jäädä tänne suoraan, ja se onneks kävi. Itse asiassa, olin jo 3 yön jälkeen päättäny et jään tänne, mut en sitä hirveesti huudellu, siltä varalta et jos tuliski silleen et en jää, tai sit aattelin et jos sanon niin , nii vaikuttaaks se sit siihe miten mul menee. Nää on näit sairaita ajatuksii mitä välil tulee.. Sama ku joskus tulee semmone olo, et jos miettii , et laitanko eri yöpaidan, nii sit aattelen et jos vaihdan sen , nii et mul menee se yö sit päi persettä, tai siis se ilta.. Tai jos oon käyttäny pitkää jtn shamppoota, et jos käytänki jotain muuta nii vaikuttaaks se siihe miten mul menee ilta.. Ja "hauska " huomata, et näit ajatuksii tulee vaa iltasin, koska ne illat on selkeesti mul ne pahimmat.. Sekavaa tekstiä, en jaksa enää rueta muokkailee, joten olkoon..

"tahdon elää, niin etten vanhana mä joudu katumaaan.. "

  En jaksa kirjoittaa, tämä päivä tulee hienoina kuvina :DD

 

Siinä päivän fiilikset ja tekemiset nopeana sutaisuna + kirjoitteluina.

tää tuli kuunnellessa Johanna Kurkelan- Tahdon elää biisiä .. eli alla on video siihen..

"Tahdon elää
Niin, etten vanhana mä joudu katumaan
Tahdon elää
Löytää sateenkaaren päästä satumaan
Tahdon tanssia ja laulaa
Tahdon itkeä ja nauraa
Tahdon elää, tahdon elää"


 Oikeesti tahdon elää, niin etten joudu katumaan asioita mitä en tehny! Tahdon päästä tän ahdistusmörön ja Mrs. Paniikin kaa sillee , et tää ei rajottas mun elämää, mun tekemisiä, sanomisia, iltoja varsinkaa, et voisin elää niin ku kuka tahansa. Oon aikasemminki sanonu, et mua vituttaa, mä haluisin tietää mitä mä oon tehny väärin, et just mun pitää sairastaa tätä paskaa! Miks en voi elää niinku muut mun ikäset, vaan joudun tän helvetin takia miettimään tekemisiäni (elokuviin meno, kavereiden luo meno, kotiin meno, syömään meno, yökylää meno yms) Mut jooo taas tätä angsti paskaa. Tiedän. Mut oli ehkä vähä huono päivä, tai ei muute, mut asioita pyöri mieles,  ja väsytti, eikä ois kiinnostanu mikää..

Ja lisäks ikävä, ihmisiä, eläimiä, enkeleitä .. <3

2 (+1) uutta lukiaa :))

Hih, kaksi uutta lukiaa (+ S ) teretulemas :)

Päivä on vierähtäny ihan mukavasti, koukutuin tohon Sofi Oksasen Baby Janeen sitä tuli luettuu, tuttua nähtyä pitkästä aikaa! Ja pelailtua porukassa.. Eli mukava päivä kaiken kaikkiaan, ei mitään erikoista, mutta en oo pitkäänn aikaan pelaillu porukas kenenkää kaa, enkä oo jaksanu syventyy kirjojen lukemiseen, eli vähän uutta päivään. Toisaalta oon ollu tosi väsyny koko päivän.. Ja se on välillä tullu mieleen, et miksi oon näin väsyny, johtuuko se jostain kamalasta.. jne.. Mutta järellä kun taas ajattelen, niin eilinen oli aika rankka päivä.. Eka oli esitys, jota jännitin ihan tosi paljon, tuli seisottua, oltuu aika isossa ihmisporukassa, joka ei kyl ihme ja kumma ahdistanu! Sit illalla tuli kaveri käymään, käytiin saunassa, pelailtiin ja juteltiin aika syvällisiä.. Ja ne asiat jäi sit pyörii mieleen viel illallaki.. Asioita yläasteelta, kiusaamista johon olin osallisena , koska tiesin siitä mutta en tehnyt asialle mitään. Pyysi sitä ystävältäni anteeksi, että en tehnyt mitää sillon.. Oon itelleni vihainen, etten oikeesti sanonu jollekki joka ois siihen voinu puuttuu, olin itekki niin voimaton, jos se asia ois nyt niin tekisin asialle jotain enkä vaan miettisi niin kuin silloin.. Huomenna shoppingg ( okei joo, kaikkee hyödyllistä eli toivon mukaan ei lähe miljoonaa kynsilakkaa mukaan) ja ja ja tiistaina sit varmaa verikokeisiin.. Pelottaa vaan , et onks ne arvot laskenu mitä ne seuraa, vai onks oikeesti jotain .. Mut ei auta ku ootella.. Välillä se asia tulee mieleen ja meinaan rueta panikoimaa, mut sit saan järel ajateltuu, ja hallittua tilanteen.

monen moista parin päivän ajalta

Esitys meni suht hyvin, yks kappale ei oikee sujunu ja se lopetettii sit kesken :D ja muute kaikki meni ok:sti. Ekan kappaleen aikana jännitys laukes, ja alko helvetin moine vapina, mut mulla se ei onneks vaikuta ääneen. Hyvä fiilis jäi, ja tunsin taas voittaneeni itseni.

Eilis ilta puolestaan meni miten meni, sain illalla paniikkikohtauksen, olin niin väsynyt ja jännitin tän päivästä laulamista! Eka oli koko illan semmone apua apua, sit suihkus rupes ahistaa, sit tulin huoneesee ja tuli pakokauhu. Sit oli pakko päästä ulos, menin ulos jugurttipurkin ja laukun kaa ku laukus oli juomista, ja polttelin siin pari tupakkaa ja kokeilin rauhottuu. Oli kauhee kuoleman pelko, ja vapisutti, ja huippas ja kaikki tuntu tosi oudolta. Ennen ulos lähtöö nappasin puolikkaa opamoxin.. Nuo rappuset on ainuut mitkä pelottaa ihan saatanasti lähtee siin olotilas kävelee alas... Mut selvisin. Aikani pihalla olin sit tulin sisälle, ja alko helpottaa, vaik ajatukset meinas välillä karatakki. Mut sit sain viel ihmee aikasi unen päästä kii. Olen ylpeä itsestäni.

Ja tänä iltana pelattiin porukassa ja oli tosi hauskaa. Yleensä en siihen aikaan enää tee mitään kun ahdistaa, mut nyt aattelin et perkele, voin mä pelata, et sit lähen vaik kesken pois jos rupee ahdistaa ihan kamalasti. Käytiin myös toisen tytön kaa joka asuu tääl samas paikas, ni kaupas, ja juteltii kaikkee mukavaa, mitä lapsuudes on ajatellu ja luullu, esim. et mustavalkeeohjelmii ku katto nii luuli et ennen ei oo ollu värei. Sit mä muistan ku mä luulin ihan pienenä joskus 4 vuotiaana, et ku äiti ja iskä laitto mut aikaseen nukkuu, et ku on keskiyö , et aikuiset muuttuu hirviöiks. Se oli kamalaa. Mut samalla mulle tuli mielee, ku ala-asteel nukuin iskän luona aina sen vieres,  nii aina ku rupesin nukkuu, niin iskä silitteli mun hiuksia.. Toisaalta se oli ahdistavaa, mut samalla tuli sellane olo, et musta välitetään. Onneks oon löytäny sen saman tunteen nyttenki, vaikka se oli välillä kateissa, sillon ku olin masentunu.. Paljon on tullu taas mietittyy ja pohdittuu. Välil ku onnistus nollaa ajatukset.

Nyt oon kohta kaks viikkoo ollu tääl uudes paikas, ja tein sen päätöksen , että muutan. Eli pääsiäisee asti on aikaa roudata kaikki kamppeet entisestä paikasta tänne. Toisaalta harmittaa, mul oli tosi hyviä ja myös niit tosi huonoi hetkii edellisessä paikas, ja voin sanoa, että jää iso ikävä. Mutta fakta on kuitenki se , et se paikka on alle 18 vuotiaille ja täytin just 18, eli en ois voinu siel hirveen pitkää enää olla, ja tää paikka tuntuu hyvältä, niin miksi en tarttuisi tilaisuuteen.. Nyt kun saan vielä käärmeet tänne, niin kaikki on hyvin!
Täällä olo on menny suht hyvin, ahdistuksia on ollu , mut varsinaisia paniikkeja ei oikeestaan *kop kop kop* enkä oo siis syöny yhtään rauhottavaa! Josta oon kyl aika ylpeä. Tiedän sen, että tulen niitä vielä tartteemaan, mutta oo ilonen et oon pystyny olee ilman.Vähän haikea olo joo kieltämättä..

Synttärit meni lepposasti, eli nyt sitä ollaan täysikäne! :)
Yöt tääl uudes paikas on menny ihan ok, vaikka illalla aina ahdistaa..
Viime viikon onnistuin nousee aamusin iha helposti, oli reippaat tunti aikaa laittautuu ja syödä aamupalaa. Mut sit tänä aamuna oli tosi vaikee nousta.. En kuullu herätyskelloo joka oli pari kertaa soimas, tai en tiiä kuulinko, ku oli sen verra hiljasella, et sammutinko unissani vaiko en heränny ollenkaa. Enkä itse asias muista kunnol et ku käytii herättämäs. Aina ku on vaikee aamu, ja tuntuu ettei herää tommosii niin tulee semmone paniikki heräänkö seuraavana aamuna ollenkaa, et entä jos en herääkkää. Ja illallaki pelkään et saan jonku sydänkohtaukse ja kuolen, tai et pyörryn ja joku löytää mut vasta aamulla. Kaikki noi pelot tuntuu aina niin todelliselta.. Ahdistaaa! Itkettää mut en haluu itkee koska sit silmät tuntuu kauheelta ja sit saa aina panarit jo siitäki. ARGH!

ajatuksia..

Ensimmäinen yö täällä uudessa paikassa meni ihan suht hyvin. Illalla ahdisti, ahdisti aika tosi paljon, mutta  selvisin. Selvisin ahdistuksesta huolimatta lähikaupalle, ja ehkä ihan hyvä.. pientä siedätystä..
Mietin illalla moneen otteeseen, että otanko rauhottavaa, mutta oon ollut yli viikon "kuivilla" eli en halunnut ottaa sitä. Haluaisin pärjätä ilman lääkkeitä.. Sisimmässäni pelkään , että minusta ei tule mitään jos syön lääkkeitä (niin kuin isäpuoleni sanoi. )  En tiedä miten sen ihmisen sanomiset jää kummittelemaan mieleeni.. Vaikka järki sanoo, että se puhuu paskaa , eikä tiedä mistään mitään, mut silti..

Tässä paikassa on se hyvä puoli, että sukulaiset on lähellä, samoin ystävät ja kaverit. Keskusta, kaupat, kirjasto yms. Vähän siedätystä niihinkin.. Toisaalta tänne ois jees jäädä.. Mutta entisestä laitoksesta on tullu mulle koti.. En osaa aatella elämää ilman niitä henkilöitä , kenen kaa siel on asunu :(

Anteeks ku en oo jaksanu postailla, tuntuu vaa ettei oo mitään mitä kirjottaa, tai sit jos on, nii ei haluu muistella sitä yms. Mut siis, tulin tänää uutee "laitoksee" tai tämmösee tukiasumis juttuu, ja oon tääl pari viikkoo ja katon millast tääl ois asua.. Nyt on jo semmone olo, et mulla on ikävä omaa sänkyy, sitä tuttua ja turvallista laitosta ja niitä aikuisia kenen kaa on reippaat pari vuotta asunu ja ollu.. En tiedä mitä tästä illasta tulee, toivottavasti menee ok, mut jänskättää.. Kattoo oonko tääl niin pitkää ku oli aluks sovittu.. Sekavat fiilikset. Ja tääl on nii hirvee hiljasta, ahdistaa.. Tekis mieli lähtee käymää kaupas, mut mun pitää kävellä sinne ja ahdistaa jos ihmisiä kävelee vastaan ja ne kattoo mua. Haluisin et voisin käydä normaalisti kaupassa, luottaa ihmisiin , luottaa itseeni ja uskoa että pärjään, mutta silti pieni ääni päässäni sanoo "entä jos kaadut" , "entä jos pyörryt"  ,  "entä jos kuolet" , "sun jalat ei kanna", "kaikki katsoo" ,"kaikki näkee sun läpi"..

Ikävä ihmisiä.. Huoli ihmisistä.. Silence, sulle toivon kaikkea hyvää, oon susta huolissani , toisaalta myös toiveikas, olet uskaltanut hakea apua. Toivon nin paljon , että saisit elämästä kiinni <3 Susta on tullu tärkeä, vaikka ei edes tunneta.

................

Päivät on menny tosi joutuisasti, pienen ahdistuksen kera, joka nyt kuuluu asiaan jo melkeimpä.. On ollut fysioterapiaa ja hierontaa ja kavereita, ja matonkutomista, kaikkea aika normaalia.. Kotiin en ole uskaltanut mennä.. Vaikka kovasti haluaisin niin en silti uskalla.. Yksi päivä kun soitin mammalle, isäpuoli sattui vastaamaan puhelimeen.. Sillä hetkellä kun kuulin sen äänen ois tehny mieli lyödä luuri korvaan ja heittää puhelin lumipenkkaan! Mä en ymmärrä miten joku ihminen voi ärsyttää niin paljon, tuoda huonoja muistoja.. Äh.. Nyt taas mursuan kaikkee epäterveellistä, ällöttää..

Jos on postaus ehdotuksia , nii kertokaa :) Jos ei niin yritän vaan sit päivitellä tänne kuulumisia, välillä useemmin välillä vähempi..

Äh, taas ei oo jaksanu postailla. Päivät on menny omalla painollaan. Eilen selvisin kauppareissusta, vaikka ahdisti ihan vitusti! Jostakusta saattaa tuntuu hölmöltä, mutta mulle ne on aina saavutuksia. Toissa iltana ennen nukkumaan menoa ahisti ihan sikana, meinasin et lähen ulos, tuli jo semmone pakokauhu olo, mut sit jäin huoneenseen ja lueskelin sarjakuvia ja sain voitettua Mrs. Paniikin. :) Tänään aamul en ehtiny bussiin (pikkase väsytti) joten jäin sit laitokselle. Yritän tehä kouluhommii ja kävin pihalla vähä käveleksii äskö ja ruokaa pitäs rueta tekee. Siinä taas pari päivää kiteytettynä.

ikävä

Ahdistaa ja käteen koskee. Ei jaksaisi aloittaa siivousta. Muutto ajatukset stressaa, terveys, ikävä. Itkettää mut itku ei tule. Ikävä entisiä lemmikkejä, kavereita, menetettyjä hetkiä tän vitun ahdistuksen takia. Ikävä äitiä, mut en halua mennä kotiin isäpuolen takia, Mulla ei oo sille kusipäälle mitään asiaa. Ikävä pikkuveljiä, jotka soittelee et millon tuun käymään :( Anteeks sekava postaus. Ootte tärkeitä<3