Eilen illalla rupes ahdistaa, kun täällä asuva nuori huusi ja meso.. Lähdin pihalle istuu, ja ahdisti. Sit tuli hirvee vitutus, enkä ois halunnu jutella koko ihmiselle loppuiltana. Mien tiiä mikä siin on, mut aina ku joku mies puolinen hermoo/huutaa/möykkää, mie ahdistun..
Sit pari tuntii meni iha hyvin. Sit seisoin yöllä parvekkeella, sit tuli hirvee ahistus, ja rupesin pelkää, et entä jos sekoon ja hyppäisin alas. Sit tulin äkkiä sisälle. Sit rupesin panikoimaa , et entä jos mie yöl kävelisin unissani ja hyppäisin parvekkeelta. Tuli hirvee paniikki melkein. Mut sit rupesin vaa väkisellä nukkuu. Ja nyt ahdistaa taas..
Tänää käytii kirpputoreil ja seppäläs.. Ostin jotain kesä vaatteita. Ja matkalla meidän piti ylittää tommone riippusilta. Vittu että ahdisti! Keskellä siltaa oisin halunnu vaa laittaa silmät kiinni ja istuu siihe ja rueta huutaa. Sit yks ihana tyyppi piti käsistä kii , ja suunnillee veti miut sen sillan yli. Jos oisin ollu yksin, niin en ois siitä yli menny. Sit ku pääsin sen sillan yli kaikki raajat väpätti hiukkasen..
On taas semmonen olo, et mun päässä on tosi paljo kyyneleitä, jotka ei oo päässy pihalle. Kunhan ne pääsee ulos niin tulviivat varmaan kunnolla.
Mulla on ihan mieletön ikävä. Älytön kaipuun tunne velloo miun sisällä. Enkä saa kunnolla kiinni, et mistä se kumpuaa. Tiedostan joitan asioita mitä mulla on ikävä. R:ää, äitiä, pikkuveljiä,mummoja, ukkia, iskää, sitä, kun kaikki oli hyvin. Sitä kun olin onnellinen. Sitä, kun oli turvallinen olla, ja pelottavin asia oli mörkö sängyn alla , mitä ei oikeasti ollut. Kun oli onnellinen , kun sai suklaapatukan. Kun maailman paras paikka oli omakoti, äidin syli, tai mummola. Kun ei tiennyt vielä maailman kylmyydestä..
Hirvee sekoomisen pelko..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti