AHDISTUSKOHTAUS.

Voin vaan taas kaikkien yllätykseksi todeta, että ahdistaa.. Pari päivää on menny ihan hyvin. Oon uudes työharjottelu paikas, ja tykkään ihan tosi tosi tosi paljon olla siellä! Mut tänään sit töitten jälkee menin terapiaan, ja sen jälkeen onki ahdistanu aika helvetin paljon! Täält oli aikuinen sanonu sille miun terapeutille siitä välikohtauksesta, minkä kirjotin tänne, se kun mie haluun loukata, ja mie oon itsekäs, ja miun pitäs vaa rueta elää.. Juteltii sit noista, ja ahdistuin ihan suunnattomasti. Mietin koko ajan , et mitä mie sanon, et pääsen pois.. Meinasin, että lähden vessaan ja et lähen sit pihalle, mut en uskaltanu. Sit meinasin rueta itkee, mut en sit antanu ihteni romahtaa siihen. Mietittiin sitä, et oonko itsekäs, ja et ei kaikki tapahdu hetkessä.. Niimpä.. Kun vaan muutkin ymmärtäis sen et ei kaikki tapahdu sormia napsauttamal.. Sit tulin tänne, valutin pari kyyneltä autossa, mut en halunnu itkee siinä, sit tulin huoneesee ja rupesin sängylle makaamaan. Eka tuntu et purskahdan itkuun , mut sit nukahdin.. Nyt kyyneleet yrittää tulla, en vaan haluis päästää niit valloilleen.. Ahdistaa aatella kaikkee, ahdistaa ja itkettää. En oikeesti ois halunnu enää keskustella ja muistella sitä iltaa, koko sitä paskaa. Mie en tiiä, miks mie otan kaikkien miesten sanomiset niin rajusti, mut mien vaan osaa unohtaa. Sit terapeutti oli hetken hiljaa ja meni sanattomaks jossain vaihees, sit se oli pahoillaa et jos mulle jää hirvee paska mieli siitä, sit miun piti laittaa viestii viel sille myöhemmi et mikä olo. Sit laitoi vaa et nukuin, et ei sen kummempaa. Sit se viel soitti, kun en sen enempää olostani sille kirjottanu.. Ja se oli ihana kun lähdin sieltä, niin halas. :')
On oikeesti tosi yksinäinen olo. Päivällä vaan makasin sängyllä ja tuijotin kattoa.. Kelasin asioita taas, eli ajattelin taas vaan itteeni. Mien oikeesti ymmärrä, miten yhden puolituntemattoman miehen sanomiset, voi jättää minuun näin syvän jäljen!?